Lapsellani on jokin ihme kausi menossa joka on hieman hämmentänyt minua. Tiedän olevani hänelle tärkein ja jossain välissä hän oli jopa riippuvainen minusta meijjeritoimintani ansiosta, mutta tämä on erilaisempaa riippuvuutta. Anton syö siis päivällä purkin sapuskaa ja illalla puuron, mutta muuten imetän edelleen. Ruuan antaja on voinut tähän mennessä olla kuka vain ja ruoka on maistunut hyvin eikä ongelmia oo ollut. Ennen.

Tässä jokin aika sitte hoksasin että jaa kappas ei se eväs meinaa mennä alas jos joku muu kuin minä syötin ja ajattelin sen olevan jotain tilapäistä hässäkkää. Kotona ollessa en edes ajatellut asiaa, kunnes kerran illalla menin suihkuun Mikan jäädessä syöttämään Antonille puuroa. Vielä tullessanikin he olivat syömässä puuroa. Tai siis yrittämässä. Hetken päästä selvittelin hiuksiani vessassa kun Anton itki koska ei halunnut mennä nukkumaan ja Mika koitti rauhoitella ja hyssyttää mutta poika oli päättänyt parkua ja hänhän parkui. Hetken mää siinä kuuntelin ja ajattelin että kylläpä se kohta lopettaa mutta kissan viikset, ei kyllä! Kun apua(lue:minua) ei ollut näkyvissä otettiin käyttöön aina vaan astetta koviempi volyymi. No, lopulta kurkkasin oven suusta ja tattadaaa, poika hiljeni nähtyään minut.

Toisena esimerkkinä tästä riippuvuudesta voisin kertoa sata ja yksi kertaa kun olen jättänyt Antonin lattialle leikkimään yksikseen ja ite mennyt laittamaan pyykkiä tai ruokaa ja millaisen konsertin olenkaan toiminnallani saanut aikaan, mutta ehkä jätän sen välistä. Pointti tässä jutussa ei ole todellakaan kertoa kuinka myös minun herttainen pikku pulliainen osaa joskus itkeä, vaan se että meillä siis eletään jotain ihme aikaa. Tai ehkä se ei Antonin mielestä ole ollenkaan nii ihmeellistä että kuljetan häntä paikasta toiseen, otan mukaan sitteriin kun menen suihkuun tai teemme yhdessä ruokaa tai hajemme yhdessä postit ja viemme samalla roskat. Tottakai elämä on paljon mielenkiintoisempaa kun saa itsekkin osallistua siihen eikä vaan pötköttää lattialla tylsien lelujen kanssa! Jos olisin itse vauvva tekisin varmasti samallain ja vaatimalla vaatisin päästä mukaan jokaiseen sängynpetaukseen ja vaatteiden viikkaukseen.

Tässä nyt on kuitenkin elämässä mukana niin toinen puolisko liittolaisesta kuin sukulaisetkin ja olisi helpompaa jos joskus sais ne kädet vapaaksi tai että myös Mika saisi hoidettua Antonia myös silloin kun tulee surumieli pikkusella. Ja ollaanhan me joskus onnistuttukki! Ei se aina oo kauhea ongelma mullakaan pyörähtää siellä hotellihelpotuksen puolella ihan yksin Antonin jäädessä Mikan kanssa leikkimään. Ja oltiinhan me Mikan kans tässä tälläviikolla kylässä ehkä kolme tuntia(hurrauksia? :D ) kahdestaan, koska menimme vasta illalla käymään ja pulliainen jäikin mummun luokse hoitoon. Ja hyvin pärjäsi poikanen, tosin minä olisin jo puolen tunnin päästä voinut kysellä kuulumisia mutta maltoin ja kysyin (vasta) tunnin eron jälkeen.

Missään nimessä en oo kyllä vierottamassa poikasta musta piiiiitkään aikaan ku kerranki mulla on tollanen oma pienoinen jota hoitaa ja helliä päivästä toiseen. Ihan maailman onnellisin oonkin kun saan ja voin hoitaa pikkusta eikä vielä ainaskaan tarvi laittaa päiväkotiin. Olkoot sitte riippuvainen musta ku nii mäki siittä! :D Joskus sitä ehkä vaan kaipaa yksinäisen suihkureissun ilman että joutuu kokoajan höpötteleen verhon toisella puolen olevalle pullaiselle.. Mut en valita, mulla on terve pieni poika ja mahdollisuus hoitaa häntä. Tarkoittipa se sitten toisen käden käyttämistä kantamiseen ja toisen muuhun mihin pystyykään :) Sitä oppii aika käteväksi ku on vaan yks käsi käytössä.

Maailman rakkain pieni <3 Että roikkuspa se kui paljo vaan mussa nii tekee se silti mut aina vaan onnellisemmaksi<3

-Ainokainen