Tänään 17.11 vietetään maailmalla ja suomessa keskoslasten päivää. Joka kymmenes lapsi syntyy keskosena joka tarkoittaa pientä syntymä painoa tai vähäisiä viikkoja. Meillä poikasella oli molemmat kriteerit täytettynä, joten hän on keskonen.

Lueskelin feispuukissa erästä ryhmää jossa ihmiset jakoivat omia tarinoitaan keskoisuudesta ja siihen liittyvästä pelosta ja huolesta, mutta myös iloista. Kaikkien tarinat eivät päättyneet yhtä hyvin kuin meillä. Muistan itsekkin 9 kuukauden takaiset fiiilikset kuin eiliset, pelon mitä tulee käymään ja huolen että entä jos en olekkaan paikalla kun jotain ratkaisevaa tapahtuu.  Sen epätietoisuuden kanssa oli todella raskasta elää ja vaikka luottikin täysin lääkäreiden ja hoitajien hoitoon ja arvioihin, en kuitenkaan voinut olla täysin huoletta ja normaalisti. Me olemme onnellisia että Anton sai ihan parasta hoitoa Oulussa sekä myöhemmin Kemissä. Ehkä tämän hoiton ja huolen pidon ansiosta ei Antonille ole jäänyt keskoisuudesta ainaskaan tähän mennessä mitään jälkiä. Tai no kehitys menee joiltain osin vähän jäljessä joka on todella tyypillistä keskosille.

Muistan sairaala-ajoilta kuinka olimme todella iloisia ja ylpeitä lapsesta joka jaksoi syödä pullosta itse 2ml annettua maitoa(nukahti tosin heti suorituksen jälkeen mutta mitä siittä). Olimme myös todella innoissamme kun hoitajat kertoivat että siirto kemiin on mahdollista Antonin ollessa 10pv. Kemissä Antonin saavutettua vihdoin syntymäpainonsa emme tienneet miten päin olla, se oli jo todella hienoa. Kun kemissä makoilu aikoina tutustumaani tyttö ja hänen pieni vauvvansa pääsivät pois osastolta en uskonut että kotiutuisimme koskaan. En uskonut että vauvvani oppisi ikinä itsenäisesti syömään kaikki ruokansa ilman nenämahaletkun avustusta. Kuitenkin sinä yhtenä päivänä kun tulin osastolle ja huomasin ettei Antonilla ollutkaan enää letkuja, en osannut muutakuin pilllittää ilosta ja katsoa ensimmäistä kertaa miltä vauvvani näyttää oikeasti kun naamassa ei ole ylimääräisiä letkuja. Sinä päivänä kun hoitajat kertoivat kotiutumisen olevan huomenna en olisi malttanut lähteä takaisin kotiin vaan olisin halunnut jäädä osastolle vauvvani seuraksi koska koin hänen tarvitsevan minua. Kotiin saapumis päivänä Antonin itkiessä ensimmäistä kertaa, kysyin mikalta mitä hänelle pitää tehdä. Osastolla oli aina hoitajat neuvomassa mutta yhtäkkiä olimmekin kolmistaan.

Tässä kuvassa Anton on 9pv ikäinen ja harjoittelimme ensimmäistä kertaa pukemista. Kuva on OYSsista

Saimme pitää vauvvaa sylissä aluksi muutaman minuutin mutta päivien kuluessa joskus jopa puoli tuntia. Tässäkin edelleen oulussa ollaan. Pikkuvauvvan sai suuressa paketissa syliin niin eipä tuntunut kovin pieneltä vauvvalta.

Tässä ollaan toista päivää kemissä ja vielä ei maitoa jaksa itse syödä, joten se annetaan nenämahaletkua pitkin.

kolmen viikon harjoittelun jälkeen vihdoin on opittu syömään ja jaksetaan syödä koko annos ilman nukahtamista välillä. Tämän kuvan jälkeen pari päivää ja pääsimme kotiin <3

Tämmöinen on meidän pikkukeskosen tarina, paljon on tapahtunut jota en ole kirjoittanut koska niitä on ihan liikaa ja tekstiä vaan tulisi ja tulisi. Kuullaan taasen, heivaan ja voikaa hyvin! :)

-Ainokainen