Mulla oli tarkotus kirjottaa tänä yönä mun puuttuvasta sisustussilmästä, mutta kirjoittaessani sitä mun ajatukset harhaili ihan muualle eikä siittä tullut mitään. Koska juttelin ystävälle. Siittä tulikin mieleen että koska olen pohtinut elämää monelta kantilta ja aiheet enemmän tai vähemmän koskettaneet lastani tai miestäni, ajattelin siirtää valokeilan hetkeksi yhtä tärkeisiin henkilöihin, nimittäin minun ihaniin ystäviin.

Olen onnekas sillä minulla on ystäviä. Niinhän ei aina suinkaan ole ollut, koen ainaskin niin. Ehkä enemmänkin ollut kavereita ja tuttuja mutta ihan ystävä ystävät ovat hypänneet kuvioihin tuossa yläasteen loppu päässä. Olen myös onnekas, sillä minulla on hyvin erilaisia ystäviä ja erinikäisiä, eri elämäntilanteessa olevia ja ihan erikaupungissa asuvia ystäviä. On myös niitä ystäviä, joille olen huono ystävä enkä ole paljoakaan tekemisissä ja mietin pitävätköhän he minua enää ystävänään. 

Musta ystävät on yks ihan paras juttu tässä elämässä! Mulla on aina (melkeen ainaski) kelle puhua iloista ja suruista ja voin auttaa myös jotain kuuntelemalla tai lohduttamalla tai jollain muulla tavalla jos tarvetta tulee. Ystävälle voi myös soittaa, kirjoittaa tai nähdä ihan ilman sen kummempia asioita. Jos kertoo ystävälle jotain asiaa luottamuksella, uskoo ilman toisen vakuutteluita ettei juttu pääse eteenpäin ja leviä pitkin turun toreja. Ystävissä on se hyvä puoli myös että kun oikeesti elämä potkii ja kaikki on ihan pyllystä nii sitte voi hetken valittaa kurjuutta koska ei jaksa kokoajan esim mikalle valittaa ja sitten kaikki selkeneekin kun on saanut kaikki sanottua. Ja koska ystävät, he eivät ota sinun murheita kuitenkaan kannettavaksi vaan ehkä antavat erinäkökulmaa omiin ehkä jopa suppeisiin näkemyksiin asioissa. Mutta ehdottomasti parasta on yhdessä elämän hyvien ja onnistumisien  ja onnellisten asioiden jakaminen! Siittä tulee todella hyvälle fiilikselle kun joku kertoo sinulle tai kerrot itse jostain hyvästä asiasta ja yhdessä voi olla onnellinen. Usein olenkin niiin onnellinen toisen puolesta että ihan itkettää! Tai no ehkä en itke sitä, mutta kyllä sitä silti voi vääntää kyyneleen tai pari ihan vaan onnesta. 

Ystävä on myös siittä kiva juttu kun kaikkea ei tarvitse edes juurta jaksaen selittää kun jo edelliset keskustelut tai ihan vaan toisen hyvä tuntemisen avulla tiedät jo käytännössä kaiken sen jota ei sanota ääneen. Esimerkiksi jotkut tunteet on todella vaikea kuvailla mitenkään järkevästi niin ne voi selittää ihan jotain muuta kautta tai olla kokonaan selittämättä, sillä kyllä hän ymmärtää muutenkin. Yks sana tai ilme oikeassa paikassa saa usein aikaan oikean reaktion ja kukaan muu ei ymmärrä, sitä se ystävyys on! Koska on eri elämäntilanteissa olevia ystäviä, saan kokea hyvinkin rikastuttavia keskusteluita ihan laidasta laitaan. Nytkin tulen hyvälle tuulelle kun mietin mun ihania ystäviä ja mitä olenkaan saanut heidän kanssaan nähdä ja kokea! Ja ihan parastahan tässä koko ystävyyshässäkässä on se, että vaikkei olisi nähnyt tai kuullut hetkeen niin seuraavalla kerralla juttu jatkuu juurikin siittä mistä viimeksi se päättyi. Ja voi sitä puhetulvan määrää kun vihdoin päästään juttelu etäisyydelle tai langan päähän niin ihan huomaamatta aika vaan hujahtaa mikä on toki vain hyvä asia. Ihan parasta ku kaikilla on kuitenkin ne omat elämän jutut eikä aina ehdi kysellä kuulumisia, vaikka tahtoisikin niin silti se ystävyys säilyy. <3 Teille kaikille ihanille ystäville! <3

Mikä sitten erottaa ystävyyden ja kaveruuden? En osaa tätä muuten muotoilla kuin "suhteen syvyys". Kuulostaa todella mielenkiintoiselta, mutta sitähän se on. Kavereitten kanssa ei tule juteltua samoja syvällisiäkin asioita kuin ystävien kanssa. Koska ystäville kertoo useimmin enemmän myös henkilökohtaisia juttuja ei tosiaan tarvi pelätä että joku ulkopuolinen saa niistä tietää. Kaveriehin ei ole ehkä yhtä luja luotto kuin ystäviin, ja siksi suhde pyritäänkin pitämään kaverillisena. Silti se tuntuu jos kaverin kanssa on sukset ristissä tai jopa kokonaan kääntyneet toiseen suuntaan. Ja silti siittä tulee pieni tai suuri pettymys kun huomaakin tulleensa petetyksi ja jokin muille kuulumaton asia on kulkeutunut toisten tietoon. Ehkä sitä vaan tietää kun on ne kaverit ja ystävät että mihin sitä itse kukin kuuluisi.

Nyt menee kyllä oudoksi koko juttu kun aletaan luokittelemaan ihmisä, joten eiköhän lopetella tältä erää.. Rauhaa ja rakkautta hei kaikki, en minä oikeasti luokittele ihmisiä kuin erivärisiä helmiä! Olette kaikki hyvin tärkeitä ja kyllä te tiijjätte ite mitä ootte minulle ja sitä rataa. :) Kertokaas vaikka kommenteihin millainen olen ystävänä tai kaverina jos niin haluatte ja jos ette niin kertokaa se joskus muulloin. Kaikkea hyvää teille joulun aikaan ja odotukseen!

-Ainokainen

Koska meillä asuu kohta kaksivuotias lapsukainen, ei meidän elämä ole käynyt pitkästyttämään. Päivittäin nauramme vedet silmissä toisen hassutuksille ja päivittäin jaksamme ihmetellä, miten aitoa tuo lapsen ilo uuden oppimisesta on. Hauskuutta riittää aamusta iltamyöhään, mutta väliin mahtuu myös hetkiä, jotka eivät ole niin hauskoja ja ratkiriemukkaita. Koska uhma. Mutta koska uhma, myös sen myötä olemme oppineet paljon vanhempana olemisesta ja lapsen kohtaamisesta. Välillä olenkin kirjannut ylös (lukekaa:koska pidän listojen kirjoittamisesta,teen listan aina aiheen keksittyäni) hauskimpia sattumuksia, milloin uhma on päässyt valloilleen ja kaikki on todellakin tyhmää. Sitä listaa katsoessa ei voi kun nauraa, miten niinkin pieni asia kuin väärä kysymys väärään aikaan saa sellaisen kiukunpuuskan aikaan ettei ole tosi! No, ehkä pitäis yrittää ymmärtää ettei nuin vain voi kysellä lapselta, joka pelkää jumppapalloa että haluaisiko hän tutustua siihen esimerkiksi sen päällä istumalla. Eikä sovi ehdotella tuosta vaan iltapalalla että laitettaisiin leivän päälle makkaran sijasta juustoa, eheei liika radikaaleja muutoksia!

Jos elämää osaisi katsella kaksivuotiaan silmin, olisi se hyvinkin rikastuttava kokemus. Se ehkä myös auttaisi ymmärtämään pienten asioiden suuruuden samalla tavalla kuin tämä pieni. Ehkä ymmärtäisin että on todellakin okei vetää hepulit jos ei jaksa nostaa 8kg kahvakuulaa, vaikka kuinka yrittää. Tai sen että äiti on todella tyhmä kun ehdottaa iltapalaksi leipää eikä esimerkiksi leipämakkaraa tai muroja kuiviltaan. Ehkä huomaisin myös sen meidän imurin pelottavuuden kun katselisin sitä metriä alempaa. Mutta valkenisiko koskaan punaisen ja valkoisen imurin ero, että mikä tekee valkoisesta imurista paljon kivemman ja jopa houkuttelevan? Ehkä jäisi paljon asioita ymmärtämättä, sillä vain taaperot näyttävät ymmärtävän täydellisesti toisiaan. 

Minun mielestä nämä uhmakkuudet ovat hauskoja, mutta myös hyvin opettavaisia. Yritän löytää asioista sen todellisen tarkoituksen, mikä tämän kaiken känkkäränkän takana on, jotta voin ehkä euraavalla kerralla tehdä itse myös jotain toisin. Lapsen kehityksen ja oppimisen tarkkailu on minusta hyvin kiehtovaa, varsinkin kun nykyisin en lue kehitysoppaita ja vertaa lastani niihin, vaan voin iloita uusista jutuista aidosti. Nyt kun elämämme on aika monipuolisesti muuttunut niin huomaan Antonissa myös ns. oireilua tai huomaan hänenkin ymmärtävän ehkä jollainlailla tilannetta. Kun lähdimme täyden ja viimeisen muuttokuorman kanssa vanhasta kodista kohti uutta, oli myöhäinen ilta. Normaalisti olisimme jo muutaman kilometrin jälkeen kuulleet takapenkiltä rauhallista ja unettavaa tuhinaa, mutta tällä kertaa siellä istuimessa istuskelikin hyvin puhelias lapsi. En tiedä osasiko hän aavustaa että nyt jotain todella tapahtuu, mutta samallaista höpöttelyä ja hyvin pörräävää käytöstä oli myös uudessa asunnossa. Joka paikka piti tutkia ja tonkia, mikä on hyvin ymmärrettävää. Nukkumaan mennessä vähän itsellä jännitti miten pitkään odottelemme nukkumattia, mutta taas turhaan huolestuin. Omassa sängyssä kaikkien miljoonien unipehmokavereiden seassa uni tuli hetkessä ja sitä sitten riittikin tuttuun tapaan pitkälle aamuun. 

Semmoinen on meidän pieni taapero. Kovin valloittava persoona ja niin hirvittävän rakas<3

-Aainokainen

Kun viimeksi kirjoittelin aktiivisemmin, oli elämäntilanteemme varmasti hyvin erillainen kuin silloin. En muista mitä aikaa silloin elelimme tässä vuodessa, joten kerrotaampas semmoinen kooste vuoden tapahtumista suurpiirteisesti. 

• Tammikuussa Mika aloitti työt Tukholmassa ja minä jäin Antonin kans kahdestaan kotiin pörräämään. Päivät kului hitaasti ja öitä laskettiin yhdessä ipanan kanssa.
• Anton täytti 12.2.2016 VUODEN! Juhlittiin useaan otteeseen sukulaisten ja ystävien kanssa. Meidän kirppu otti myös kehityksellisesti oman ikäisensä kiinni, joten keskoskontrollit jäivät ainaskin toistaiseksi taaksemme.
• Maaliskuun lopussa sain yhtäkkiä töitä. Anton oli hoidossa fammun ja fastereiden luona, hyvin oli aikataulutettua elämä tuolloin.
• Mikalla työkeikat piteni, kahden viikon jaksoissa mentiin kesälle saakka. Onneksi oli työt, muuten olisi ollut varmaan vaikeampaa. No, kaikesta selvittiin onneksi. 
• Kesällä vietettiin ensimmäiset kaksiviikkoa pitkään aikaan kokonaisena perheenä! Kuin luksusta! Tuolloin oikeasti huomasi kuinka paljon sitä kaipaakaan toisen apua ja seuraa. Nähtiin paljon ihmisiä ja mökkeiltiin. Meillä oli kivaa yhdessä.
• Kesällä töissä oli mukavaa, mutta hyvin helppoa. Huomasin kaipaavani enemmän haastetta ja aloinkin vilkuilemaan ympärille aktiivisemmin.
• Elokuussa Anton aloitti päiväkodin. Se tuotti minulle ihan turhaan unettomuutta ja harmaita hiuksia, koska Antonin päiväkotiin siirtyminen meni ihan todella helposti! Ihan turhaan stressasin. Jossain välissä oli viikon mittainen sota menossa hoitoon menemisen kanssa, mutta onneksi Anton taas huomasi päiväkodin hyvät puolet.
• Kävin muutamassa työhaastattelussa Oulussa, jotka päättyivätkin lyhyeen. Jo kirveen kaivoon heittäneenä ja elämäni surkeaksi todettuani sain vihdoin puhelin soiton.
• Aikaisemmasta työhaastattelu paikasta pyydettiin töihin, ja minä otin työpaikan suoraan vastaan ja sitten vasta ilmoitin Mikalle Tukholmaan että me muutetaan kolmen viikon päästä Ouluun, muutes. 
• Irtisanominen ihan ookoo työstä oli ehkä kuumottavinta ikinä, sillä en ollut kuin puhelimessa sopinut uudesta työstä. Onneksi kaikki meni hyvin ja aloinkin ravaamaan Oulussa koulutuksissa ihan solkenaan. 
• Meillä oli siis kolmeviikkoa aikaa hommata asiat kuntoon ja muutimme 18.11 väliaikaisesti Virpiniemen mökkiin asumaan, koska emme saaneet asuntoa tuossa ajassa. 
• Uusi työni alkoi 21.11 ja työpaikkana Attendo. Aloitimme työt OYS 30 neurologian osastolta, jossa olimme parisen viikkoa. Siirryimme kotiin ja täällä olemme, elossa toistaiseksi. 
• Ainiin, tähän väliin piti sanoa, että me varasimme koiranpennun ennen kuin tiesimme Ouluun muutosta. Etsimme siis hetken Torniosta asunto, jossa olisi pihaa koiralle. Syntymätön pentu siis kerkesi sössiä meidän asunto kuviot myös Torniossa kuin Oulussakin. Meille sattui kuitenkin huono tuuri ja tämä pentu kuoli synnytyksessä, joten tämä pieni ei sitten tullutkaan meille näinä päivinä. Iloksemme saimme kuitenkin varattua tuttava perheestä "jos tämä astutus nyt onnistuu niin saatte siittä sitten" pennun eli meille sittenkin pitäisi tulla pentu maaliskuussa. 
• Anton aloitti päiväkodin uudessa paikkaa, muttei kerinnyt olla kuin kaksi päivää koska sairastui enterorokkoon.
• Mikan hoitaessa Antonia kotona hän alkoi myös katselemaan ympärilleen kiinnostuneena ja niin hän meni työhaastatteluun ja uusityöpaikka alkaakin ensivuoden alusta. Ja mikä parasta, se on Oulussa! En kestä kuin onnessaan olen koska vihdoin me voimme taas elää normaalia perhe-elämää eikä viikkoleskeyttä ole enää jäljellä kuin yhden reissun verran! 
• Meillä olis vihdoin muutto taas edessä toivottavasti paljon pitkäaikaisempaan asuntoon!! Perjantaina saadaan avaimet ja sen jälkeen siivoillaan ja pakkaillaan kaikki kimpsut ja kampsut mukaan ja ajellaan parin kilometrin päähän uuteen kotiin. Olen kyllä hurjan helpottunut että pääsemme ennen joulua muuttamaan ja asettumaan taloksi uuteen kotiin. Ja että muutto saadaan tehtyä ennen kuin Mika menee Tukholmaan. Uusi asunto on rivitalo kolmio, josta voisin tehdä myöhemmin jonkinlaista esittelyä kuha asetutaan taloksi :)

Että tämmöstä. Olipas virkistävää muistella tätä vuotta! Kävin kyllä mielessäni ihan jokaisen hetken ja voin kyllä sanoa että joitain hetkiä ei ole kyllä ikävä, mutta joihinkin hetkiin voisi vielä hetkeksi palata. Paljon on koettu muutoksia vuoden aikana, joista suurin osa vain positiivisia. 

-Ainokainen

Alkuun tässä sanon pikasesti, että kyllä, alan taas virkistämään tämän blogin elämää ja kirjoittelen taas tänne. Elämän tilanne on paljon muuttunut, mutta edelleen vanha Aainokainen kirjoittelee hassulla kielellään ehkä lähinnä itselleen.

Tässä kun yövuorossa istun ja kuuntelen laitteiden hurinaa, mulla alkaa väsyttämään. Väsyneenä minusta tulee(myös muita kuvaavia sanoja tähän) hyvin rakastunut ja rakastava ihminen. Jos Mika luet tätä, mietit että no eipä ensimmäisenä tullut mieleen rakastavaa vaan ehkäpä kiukkuinen enemmänkin. Mulla hetken mietittyäsi tulet myös samaan johtopäätökseen että kyllä, olen rakastunut ja rakkautta täynnä väsyneenä. Tai ehkä onnellinen tai kiitollinen. 

Tässä väsyneenä istuessani taas aloin selailemaan kuviani kännykästä ja jo taustakuvani saa minut hymyilemään. Siinä on he kaksi suurinta rakkautta samassa kuvassa. Siinä heitä katselen ja mietin kuinka onnellinen olenkaan heistä molemmista ja mielen täyttää ihan mieletön rakkaus. Sellainen rakkaus että melkeen ihan itkettää. Ja kyllä minä itkenkin välillä ihan vaan onnesta, onnea vaan teille kaikille sen kokeneille seurassani. Kiitos ihanan vollotusgeenin myös kotona ollessa ja nähdessä Antonin ihan mielettömän onnellisena Mikan palatessa reissuilta minä vollotan. Välillä salaa peiton mutkaan mutta välillä ihan vaan koska en muutakaan voi. Onneksi Mika onkin jo tottunut että minulla on aina hyvä syy tirauttaa pari kyyneltä ilosta tai surusta niin asiahan ei ole mikään uusi keskuudessamme. 

Mutta siittä rakkaudesta. Joskus ennen ajattelin että vain aikuiset rakastavat tai heidän rakkaus näkyy jotenkin enemmän kuin lasten.  Mutta ehei, asiaa tarkemmin mietittyä ja nykyistä elämää nähneenä asia ei todellakaan ole niin. Anton on kohta kaksi vuotias ja hänestä näkyy hyvin selvästi rakkaus ja rakastetuksi tuleminen. Onko mitään herttaisempaa kuin maailman levein hymy ja pienet kädet jotka kietoutuu tiukasti kaulan ympärille kotiin tullessa tai unilta herätessä? Tai onko mitään ihanampaa kuin lapsi joka nukahtaa onnellisena viereen hyvy kasvoillaan? Empä usko. Mulle on hyvin tärkeää tietää, että Anton myös kokee olevansa rakastettu ja että hän saa meiltä paljon pyytteetöntä rakkautta päivittäin.

Olen ajatellut joskus että kun sanotaan, rakkautta voi näyttää arkipäiväisillä teoilla, tarkoittaa se lähinnä sen kertomista sponttaanisti. Kuitenkin käsitykset muuttuvat kokemuksen myötä, niin myös minulla. Minusta rakkautta on se kun huomaa toisen olevan väsynyt ja itse sitten aamulla nousee keittämään kahvia ja antamaan ipanalle aamupalaa, jotta toinen saa hetken pidempään lojua sängyssä. Myös arkisen pyykinpesun ja tiskaamisen voi vääntää rakkaudeksi, siinä selkeesti ajatellaan myös toisen tarpeita. Oikeastaan kaikkeen voi jotakin kautta vetää mukaan vähän rakkutta, joka on hyvinkin arkista mutta tärkeää. Meillä on sellainen tapa pyytää vähän väliä rakkaushierontaa, joka siis meinaa periaatteessa ihan normaalia niskahierontaa, mutta ei kipuun vaan läheisuusvajaukseen. Vaikka ehkäpä se auttaa usein myös johonkin särkyynkin, mutta periaatteena on vain hieroa nätisti ja samalla höpötellä yhdessä mukavia. Musta tämä on ehottomasti yks parhaita juttuja, varsinkin nyt kun Mika on reissuhommissa vielä ja jää paljon asioita puhumatta. 

En tiijjä oliko vähän liika imelää tekstiä, mutta tämöisiä meitteitä näin yön pikkutunneilla mulla mielessä. Kirjottelen taasen ensiyönä lisää, tosin eriaiheesta ehkäpäs. Tekis vaikka semmosen tilannekatsauksen meidän elämään, miltä kuulostais? 

Rakkautta ja rauhaa kaikkille!!<3 Kommentoikaa ja ilmotelkaa olemassa olostanne, minä jatkan vartio vuoroani.

-Ainokainen

Tänään 17.11 vietetään maailmalla ja suomessa keskoslasten päivää. Joka kymmenes lapsi syntyy keskosena joka tarkoittaa pientä syntymä painoa tai vähäisiä viikkoja. Meillä poikasella oli molemmat kriteerit täytettynä, joten hän on keskonen.

Lueskelin feispuukissa erästä ryhmää jossa ihmiset jakoivat omia tarinoitaan keskoisuudesta ja siihen liittyvästä pelosta ja huolesta, mutta myös iloista. Kaikkien tarinat eivät päättyneet yhtä hyvin kuin meillä. Muistan itsekkin 9 kuukauden takaiset fiiilikset kuin eiliset, pelon mitä tulee käymään ja huolen että entä jos en olekkaan paikalla kun jotain ratkaisevaa tapahtuu.  Sen epätietoisuuden kanssa oli todella raskasta elää ja vaikka luottikin täysin lääkäreiden ja hoitajien hoitoon ja arvioihin, en kuitenkaan voinut olla täysin huoletta ja normaalisti. Me olemme onnellisia että Anton sai ihan parasta hoitoa Oulussa sekä myöhemmin Kemissä. Ehkä tämän hoiton ja huolen pidon ansiosta ei Antonille ole jäänyt keskoisuudesta ainaskaan tähän mennessä mitään jälkiä. Tai no kehitys menee joiltain osin vähän jäljessä joka on todella tyypillistä keskosille.

Muistan sairaala-ajoilta kuinka olimme todella iloisia ja ylpeitä lapsesta joka jaksoi syödä pullosta itse 2ml annettua maitoa(nukahti tosin heti suorituksen jälkeen mutta mitä siittä). Olimme myös todella innoissamme kun hoitajat kertoivat että siirto kemiin on mahdollista Antonin ollessa 10pv. Kemissä Antonin saavutettua vihdoin syntymäpainonsa emme tienneet miten päin olla, se oli jo todella hienoa. Kun kemissä makoilu aikoina tutustumaani tyttö ja hänen pieni vauvvansa pääsivät pois osastolta en uskonut että kotiutuisimme koskaan. En uskonut että vauvvani oppisi ikinä itsenäisesti syömään kaikki ruokansa ilman nenämahaletkun avustusta. Kuitenkin sinä yhtenä päivänä kun tulin osastolle ja huomasin ettei Antonilla ollutkaan enää letkuja, en osannut muutakuin pilllittää ilosta ja katsoa ensimmäistä kertaa miltä vauvvani näyttää oikeasti kun naamassa ei ole ylimääräisiä letkuja. Sinä päivänä kun hoitajat kertoivat kotiutumisen olevan huomenna en olisi malttanut lähteä takaisin kotiin vaan olisin halunnut jäädä osastolle vauvvani seuraksi koska koin hänen tarvitsevan minua. Kotiin saapumis päivänä Antonin itkiessä ensimmäistä kertaa, kysyin mikalta mitä hänelle pitää tehdä. Osastolla oli aina hoitajat neuvomassa mutta yhtäkkiä olimmekin kolmistaan.

Tässä kuvassa Anton on 9pv ikäinen ja harjoittelimme ensimmäistä kertaa pukemista. Kuva on OYSsista

Saimme pitää vauvvaa sylissä aluksi muutaman minuutin mutta päivien kuluessa joskus jopa puoli tuntia. Tässäkin edelleen oulussa ollaan. Pikkuvauvvan sai suuressa paketissa syliin niin eipä tuntunut kovin pieneltä vauvvalta.

Tässä ollaan toista päivää kemissä ja vielä ei maitoa jaksa itse syödä, joten se annetaan nenämahaletkua pitkin.

kolmen viikon harjoittelun jälkeen vihdoin on opittu syömään ja jaksetaan syödä koko annos ilman nukahtamista välillä. Tämän kuvan jälkeen pari päivää ja pääsimme kotiin <3

Tämmöinen on meidän pikkukeskosen tarina, paljon on tapahtunut jota en ole kirjoittanut koska niitä on ihan liikaa ja tekstiä vaan tulisi ja tulisi. Kuullaan taasen, heivaan ja voikaa hyvin! :)

-Ainokainen