Koska meillä asuu kohta kaksivuotias lapsukainen, ei meidän elämä ole käynyt pitkästyttämään. Päivittäin nauramme vedet silmissä toisen hassutuksille ja päivittäin jaksamme ihmetellä, miten aitoa tuo lapsen ilo uuden oppimisesta on. Hauskuutta riittää aamusta iltamyöhään, mutta väliin mahtuu myös hetkiä, jotka eivät ole niin hauskoja ja ratkiriemukkaita. Koska uhma. Mutta koska uhma, myös sen myötä olemme oppineet paljon vanhempana olemisesta ja lapsen kohtaamisesta. Välillä olenkin kirjannut ylös (lukekaa:koska pidän listojen kirjoittamisesta,teen listan aina aiheen keksittyäni) hauskimpia sattumuksia, milloin uhma on päässyt valloilleen ja kaikki on todellakin tyhmää. Sitä listaa katsoessa ei voi kun nauraa, miten niinkin pieni asia kuin väärä kysymys väärään aikaan saa sellaisen kiukunpuuskan aikaan ettei ole tosi! No, ehkä pitäis yrittää ymmärtää ettei nuin vain voi kysellä lapselta, joka pelkää jumppapalloa että haluaisiko hän tutustua siihen esimerkiksi sen päällä istumalla. Eikä sovi ehdotella tuosta vaan iltapalalla että laitettaisiin leivän päälle makkaran sijasta juustoa, eheei liika radikaaleja muutoksia!

Jos elämää osaisi katsella kaksivuotiaan silmin, olisi se hyvinkin rikastuttava kokemus. Se ehkä myös auttaisi ymmärtämään pienten asioiden suuruuden samalla tavalla kuin tämä pieni. Ehkä ymmärtäisin että on todellakin okei vetää hepulit jos ei jaksa nostaa 8kg kahvakuulaa, vaikka kuinka yrittää. Tai sen että äiti on todella tyhmä kun ehdottaa iltapalaksi leipää eikä esimerkiksi leipämakkaraa tai muroja kuiviltaan. Ehkä huomaisin myös sen meidän imurin pelottavuuden kun katselisin sitä metriä alempaa. Mutta valkenisiko koskaan punaisen ja valkoisen imurin ero, että mikä tekee valkoisesta imurista paljon kivemman ja jopa houkuttelevan? Ehkä jäisi paljon asioita ymmärtämättä, sillä vain taaperot näyttävät ymmärtävän täydellisesti toisiaan. 

Minun mielestä nämä uhmakkuudet ovat hauskoja, mutta myös hyvin opettavaisia. Yritän löytää asioista sen todellisen tarkoituksen, mikä tämän kaiken känkkäränkän takana on, jotta voin ehkä euraavalla kerralla tehdä itse myös jotain toisin. Lapsen kehityksen ja oppimisen tarkkailu on minusta hyvin kiehtovaa, varsinkin kun nykyisin en lue kehitysoppaita ja vertaa lastani niihin, vaan voin iloita uusista jutuista aidosti. Nyt kun elämämme on aika monipuolisesti muuttunut niin huomaan Antonissa myös ns. oireilua tai huomaan hänenkin ymmärtävän ehkä jollainlailla tilannetta. Kun lähdimme täyden ja viimeisen muuttokuorman kanssa vanhasta kodista kohti uutta, oli myöhäinen ilta. Normaalisti olisimme jo muutaman kilometrin jälkeen kuulleet takapenkiltä rauhallista ja unettavaa tuhinaa, mutta tällä kertaa siellä istuimessa istuskelikin hyvin puhelias lapsi. En tiedä osasiko hän aavustaa että nyt jotain todella tapahtuu, mutta samallaista höpöttelyä ja hyvin pörräävää käytöstä oli myös uudessa asunnossa. Joka paikka piti tutkia ja tonkia, mikä on hyvin ymmärrettävää. Nukkumaan mennessä vähän itsellä jännitti miten pitkään odottelemme nukkumattia, mutta taas turhaan huolestuin. Omassa sängyssä kaikkien miljoonien unipehmokavereiden seassa uni tuli hetkessä ja sitä sitten riittikin tuttuun tapaan pitkälle aamuun. 

Semmoinen on meidän pieni taapero. Kovin valloittava persoona ja niin hirvittävän rakas<3

-Aainokainen