Kyllä vain äiti, luit oikein. Kirjoitan tässä hermostuksen puuskassa nyt vähän ehkä ei niin yleisestä aiheesta nimeltä tissit. Ja kyllä vain, minullakin on sellaiset. Nämä tankkeriksikkin kutsutut pallerot eivät ole olleet mitenkään merkittävässä roolissä ennen äidiksi tuloa minun elämässäni, mutta nykyisin ihan päivittäin kiinnitän niihin huomioni. En enää jaksa ihmetellä ihan joka kerta, niinkuin aluksi saattoi käydäkkin, että miten voin näillä todella ruokkia pienen ihmisen alun ja antaa hänelle parasta mahdollista evästä sitä kautta. Joskus toki sitä ajattelee ja kiittää mielessään luojaa siittä että näinkin toimivan ja käytännöllisen ratkaisun tähän on keksinyt, että minulla on aina tuoreet ruuat mukana lapselleni olimmepa missä vain.

Jos nimitän tätä tuotantovaihdetta uraksi, niin voin todeta että urani tällä saralla alkoi aika mutkattomasti. En uskaltanut toivoa tai olettaa raskausaikana että voisin täysi imettää lapseni, mutta eränäkin aamuna sairaalassa herättyäni lammikosta tiesin siihen pystyväni. Jo ihan aluksi sain kiikuttaa onnellisena OYSin osasto 55selle ne muutamat kauvvan puristetut millit, jotka kuitenkin olivat lapselleni riittävät. Eihän hän syönyt alkuun kuin muutamia millejä. Kotiin päästyä pumppasin ja edelleen kiikuttelin maitoja vauvvalleni ja hän saikin vain mun maitoa syödäkseen ja kasvaakseen josta jollain tapaa olen ehkä hieman ylpeä.

Noh, tästä pumppailustahan se kaikki riemu sitten alkoikin. Nimittäin, eräänä iltana mulle nousi korkea kuume ja olo oli todella huono. Siinä jo kävin läpi kaikki mahdolliset kohtutulehdukset sun muut, kunnes käännyin kylelleen ja parkasin. Tai no en ehkä ihan mutta pomppasin kyllä aika vikkelää ylös sillä sehä sattu ku järkyttävä. Taasen soitin äidille ja kyselin että jaaa mitäs sanot näistä oireista ja oisko sunki diagnoosi rintatulehdus? Siihen mennessä olin jo kerennyt itkua tihrustaa flunssan pelossa sillä se tietäisi useamman päivän eroa vauvvasta. Harva soittaa onnellisena lääkäriin aikaa todeten että tämä kaikki onkin tankkeritulehdusta! Sehän ei estä minua pääsemästä teholle vauvvani luokse. Osastolla olevat kätilöt kertoivat sen olevan usein heidän asiakkaidensa äitien ongelmaa, sillä pumppaamalla rinta ei tyhjene välttämättä kokonaan. Antibiotilla se ohitse meni ja uskoin sen olevan vain kertakirpasu.

Vaan nuolasin ennenku tipahti. Ja kyllähän se toinenkin kerta tuli.. Ja nyt kolmas... Että voi ihmisen lasta näi risoa nuo pallukat, joiden uskoin vähän aikaa sitten olevan maailman paras keksintö! Te joilla on näitä tulehduksia ollut joskus tiedätte kuinka kipeää se sattuu ja ne joilla ei ole koskaan ollut, olkaa onnellisia. Hampaat irvessä ja huulet verille purressa pitää imettää että olo helpottuis ja vois taas kantaa Antonia normaalisti itseä vasten. Nyt tällä kertaa en kyllä syö kuuria! Pakko kärvistellä ja selvitä sinnillä, saunalla ja kuumalla suihkulla.

Olen tässä päivän suunnitellut tuulipukukankaasta toppia itselleni, sillä tuuli tuo viheliäisin on. Eilenkin oli todella kuuma päivä ja hippaloin siksi sortsit ja toppi päällä pihalla ja kävin lenkillä merenrannassa jossa tuuli. Tämä yhdistelmä on kuulemma huonoksi havaittu, nimittäin nämä kaksi viimeisintä kertaa on juurikin hikoilun ja tuulen yhteensattuma. Ikävä sellainen. Eräs tuttavani kärsii myös tästä ongelmasta ja hän onkin rohkeasti kietaissut pyyhkeen tai huivin rintamukselleen, mutta luulen sen herättävän liikaa hilpeyttä lähistölläni, joten mun on keksittävä joku toinen keino. Oli se sitten tuulenpitävä toppi tai jätesäkki, muta jotain keksin kyllä.

Tässäpä olen ehkä nyt riittävästi valitellut eloani joten ehkäpä lopetan tältä erää ja kerronkin seuraavalla kerralla jotain paljon positiivisempaa, nimittäin minimatkasta kotikotiin :) . Tällaisia marinoita tällä kertaa, voikaa hyvin, kiitti ja hei!

-Ainokainen