(huomio heti alkuun! en kirjoita tässä niistä sadoista onnellisista hetkistä jotka sain silti kokea odotusaikanani, sillä juuri nyt haluan tyhjentää pääni niistä vähän einiinmukavista tapahtumista jotka ovat pyörineet päässäni useamman päivän ja kiusanneet mieltäni painamalla sen vähän keskitasoa matalammalle.)

Mulle raskausaika ei ollutkaan ihan niin ruusuista aikaa kuin mitä olin joskus kuvitellut mielessäni. Ei se monella muullakaan ole ollut, en sitä väitäkkään ettäkö olisin maailman ensimmäinen vähän elämän päähän potkaisema, mutta se oli kuitenkin minulle ensimmäinen lajissaan sekä paljon tunteita edelleen herättävä. Siksi ajattelin vähän kertoa siittä ajasta kun odotusta ja innostusta täynnä tunnustelimme poikamme potkuja mahan päältä.

Raskausaikana(en tiijjä onko yhdyssana mutta mulle on) hehkuu kauneutta kokomaailmalle ja olo on mitä mainioin ja tunnet toisinaan pursuilevaa energiaa ja toisinaan toivotonta uupumusta? Näin sanotaan. Useimmat kokevat myös pahoinvointia odottaessaan, joka loppuu yleensä aika lyhyeen. Sen jälkeen on suhteellisen tasaista odotusaikaa muutama kuukausi ennen loppuajan selkäkipuja ja ennenaikaisia supistuksia. Kun synnyttämisen aika koittaa ponnistetaan maailmaan pieni ihminen jota ihaillaan rinnan päällä silmät kyynelissä. Näin se suurinpiirtein kaikkien kirjojen ja normien mukaan menee. Mutta monesti mahtuu vielä elämää mukaan sekoittamaan pakkaa.

Kesällä 2014 tein positiivisen testin monessa suhteessa. Vauvva oli oikeeen tervetullut ja toivottukkin tottakai. Ensimmäiset ehkä neljä-kuus viikkoa tuntui että juuu, tämähän on helppoa hommaa. Kesä on kuumimmillaan ja olokin mitä mainioin eikä puhettakaan pahoinvoinneista, pyh ne mulle tuu! Eipä vissiin. Tuliki sitten ihan urakalla semmoset olot ettei sängystä nostukkaan pariin viikkoon muuten kuin pönttöä halailemaan. Meno jatkui aina viikolle 24, jolloin vihdoin pystyin katsomaan peiliin ja sanomaan itselle etttä nyt se vihdoin on ohi. Ilman ihanaa miestäni olisin kai kuivunut kasaan ja tuskin olisin jaksanut hyvinä hetkinä mennä haukkaamaan raitista ilmaa. Kiitos siitä hänelle. Pahinta koko touhussa ehkä oli että saavuttaessa puolentoista tunnin "kaikki pysyy vihdoin sisällä"-fiiliksen jouduin joka kerta pettymään, ettei se taaskaan pysynyt vaikka kello olisi mitä.

Koulu alkoi syksyllä ja sinnehhän oli pakko mennä tekemään hyvä vaikutus opettajiin ja oppilaisiin että minä olen todellakin kiinnostunut aiheesta ja oli hyvä päätös ottaa minut opiskelemaan. Se ei vaan ollut ihan helppoa niillä olotiloilla. Tai oli, mutta ennne tuntia ja tuntien aikana ja tuntien jälkeen oksentaminen kävi välillä liian raskaaksi. Useamman kerran jouduin luovuttamaan ja lähtemään pois kotiin jatkamaan menoja. Kerran ei sitten ollukkaan kai ihan täys ajokunto päällä ja lopputulos oli aika jäätävää settiä. Kuva kertoo paljon.

Onneksi joskus päähän potkiminenkin loppuu ja sain vihdoin nauttia raskaudesta niinkun muutkin samassa tilanteessa olevat. Sen vähän aikaa. Jouduin tossa joulun jälkeen sairaslomalle ennenaikaisten supistusten sekä kovien kipujen vuoksi. Vauvva oli kääntynyt jo pää alaspäin ja siksi niiden piti loppua ettei lähde syntymään liika aikasten. Viikkoja ei ollut turhan paljon, ehkä 31, kun menin normaalisti neuvolassa käymään. Neuvolasta sainkin lähetteen äitipolille Kemiin kohonneen verenpaineen, turvotusten ja proteinien takia. Luulin meneväni vain tarkistukseen kauppalappu taskussa odottamassa. En voinut kuvitellakkaan jääväni sille tielle ja palaavani vauvva kainalossa kotiin seuraavan kerran. Tai ei vauvvan kanssa mutta ilman vauvvaa mahassa kuitenkin. Mun loistavalla tuurilla ja ehkä perimänkin vaikuttamana sain raskausmyrkytyksen, joka sitten tarkoitti täydellistä lepoa synnytyksen saakka. Ja kun kirjoitan täydellinenlepo, tarkoitan sitä

.

Sairaalan täydellinen lepo käsittää liikkumisen vessaan sekä istumisen vain ruokailun aikaan. Ihmekkään kun ruoka-ajat alkoivat olla päivän kohokohtia monella tapaa. Makasin Kemissä 10 päivää yksin pimeässä huoneessa, jota valaisi vihreä hätäpoistumistien valo. Kännykkä sekä muut aktiviteetit oli kielletty verenpaineiden nousun uhalla. Oyksiin mut siirrettiin silloin kymmenentenä päivänä, koska lääkärit eivät voineet enää luvata että vauvva pysyisi pitkään mahassa kohonneiden arvojen vuoksi. Onneksi en joutunut oulussa makaamaan kuin muutaman päivän ennen kuin THE päivä koitti raskauden ollessa viikolla 33.

Ihmettelette ehkä miksi kirjoitan aika tarkkaan aiheesta. No, kirjoittaminen on minulle jotenkin ehkä terapeuttista, eli kirjoitettuani asiat pois mielestä, ne ovat poissa mielestä. Ainaskin toivon nii. Tai edes ne tympeimmät ja ehkä ahdistavimmat. Aluksi niitä tunteita ja ajatuksia ei ajatellut, sillä olihan minulla vihdoin terve lapsi enkä enää pelännyt kuten ennen ja sain olla onnellinen. Mutta nyt kun arki on alkanut tasaantumaan ja on aikaa muistella asioita on jotkut ehkä tuntuneet inhottavilta ja jotenkin ahdistavilta. Areenasta löytyy tietodokumentti "Keskosena syntynyt" jonka katsoin, olisi pitänyt jättää katsomatta. Sen jälkeen tuli kaikki mieleen kuinka tuona aikana pelkäsinkään. Ehkä mulle tapahtui vain liian lyhyessä ajassa liian paljon asioita joita ei osannut odottaa ja jotka olivat uusia ja vieraita minulle. Sairaalassa Kemissä ei mulle selvennetty tarpeeksi mitä tapahtuu ja miten kaikki vaikuttaa vauvvaan ja minuun. Jouduin sitten vain miettimään ja arvailemaan ja pohtimaan ja pelkäämään vauvvan puolesta ja ehkä vähän itsenikin, mutta ensisijaisesti vauvvan. Etten olisi maalannut kauhikuvia sairaalan tyhjille seinille, päätin olla lukematta aiheesta netistä, jossa tietoa olisi varmasti ollut. Mutta olisin törmännyt varmasi vielä vaikeimpiin ja vakavampiin juttuihin, joten hyvä päätön tiedän.

Nyt kuitenkin meillä on vihdoin terve poikavauvva, joka voi oikein hyvin. Kasvaa ja vahvistuu päivä päivältä enemmän, joten olen ehkä lopettanut turhan murehtimisen. Joku saattaa huomata pientä kateutta kirjoittaessani alussa "synnytyksen jälkeen ihaillaan rinnan päällä makaavaa vauvvaa silmät kyynelissä ja ollaan onnellisia" jos oikein osaa tulkita sanojani. Joo myönnän olevani kateellinen, mutta ymmärrän myös että lapsen nopea kiidättäminen keskoskaapissa teholle on paljon tärkeämpää kuin vauvvan ihailu syntymän jälkeen. Siinä jäi vaan äiti kuin knalli kalliolle silmät kyynelissä onnellisena ja hämmentyneenä kuuntelemaan kätilön selvitystä kaikesta. Tottakai olisin halunnut lapseni heti itselleni ja nähdä häntä enemmän kuin puoliminuuttia. Elämä ei ole joskus tasapuolista kaikkien mielestä, mutta onneksi niitä heikoimpiakin autetaan.

Vähän voi olla sekavaa tekstiä ja voi olla että tämän julkaiseminen ei ole hyvä juttu, mutta itselläni on paljo selkeämpi olo ja selkeämmät ajatukset kaiken suhteen kun on saanut sen päästää pään sisältä ulos ja käydä vielä läpi kaikkia. Ihmiset hyvät, en ole katkera mistään, en todellakaan! Minulla on maailman ihanin TERVE pieni poika, joten olen vain kiitollinen ja onnellinen. Joten elkää ymmärtäkö minua väärin, tämä kirjotus olisi voinut alkaa sanoin "rakas päiväkirja", sillä kirjotus olisi voinut hyvin olla päiväkirjamatskua, mutta päätin kirjoittaaa ja julkaista tämän täällä silti.

Tämmöistä tällä kertaa, lupaan että seuraava kirjotus on rutkasti pirteämpi ja positiivis sävytteisempi :) Kiitti ja hei, voikaa hyvin!

-Ainokainen